Kipeä sukupuolidysforia, joka oli lähellä viedä minulta hengen

Dysforia. Sukupuolidysforia, joka jaetaan yleensä kahteen; kehodysforiaan ja sosiaaliseen dysforiaan. Se asia, jota pidetään transsukupuolisuuden keskeisimpänä kriteerinä. Minun kohdallani dysforia on ollut ja on nykyäänkin todella kokonaisvaltaista. Se on ollut niin syvää, että olen ollut lähes toimintakyvytön. En ota tässä tekstissä sen enempää kantaa siihen, tarvitseeko dysforiaa ollakseen trans. Siitä on kyllä riidelty vaikka kuinka paljon. Dysforiaa on niin paljon erilaista, se ilmenee jokaisella transihmisellä eri tavoin eikä kaikkea dysforiaa välttämättä heti tunnista dysforiaksi. Sitä on myös niin eri tasoista, joten uskon, että jokaisella transsukupuolisella on sitä jossakin määrin. Toki joskus oman sukupuoli-identiteetin voi löytää myös euforian kautta. Sitäkin voisin sivuta tässä tekstissä lyhyesti, onneksi niitäkin kokemuksia itselläni on ja nykyään jopa suhteellisen usein. Eri tasoisella dysforialla tarkoitan sitä, että se saattaa olla vain pientä epämukavuudentuntua ja hämmennystä, toisessa ääripäässä se muuttuu psyykkiseksi kivuksi ja fyysiseksi ahdistukseksi. Minä olen ollut niin dysforinen, että olen joskus vain itkenyt ja ajatellut, etten tule selviämään siitä ikinä mitenkään. Että muuten niin potentiaalisen miellyttävä elämäni menee pilalle, koska väärä sukupuoleni eli biologiani on sitä mitä se on. Varoitan, että tulen puhumaan paljon kehonosista, niiden silpomisesta ja itsensä vihaamisesta. Puhe on suoraa ja sisältää todella sairaita ajatus- ja käyttäytymismalleja.

En ollut koskaan ollut tyttömäinen tyttö, mutta en lapsena ja niin sanottuna esiteininä eli ennen murrosikää ajatellut asiaa sen kummemmin. Muistan kuitenkin, että kun murrosikä lopulta koitti, se oli äärimmäisen epämukavaa. Vaikka en pitänyt itseäni silloin vielä minkään muun sukupuolen edustajana, tiesin haluavani saada rinnat pois tulevaisuudessa. Muistan haluaneeni binderin jo 13-vuotiaana. Sairastin myös syömishäiriön, koska en halunnut naisellisia muotoja ollenkaan. Olin ollut nälkiintyneessä tilassa niin kauan, että menin ääripäästä ääripäähän ja sairastuin ahmintahäiriöön. Sen seurauksena lihoin vaivalla pudottamani kilot takaisin. Muistan yläasteajoilta myös sen, että olin todella hyvilläni, kun menkkojen alkaminen kesti kauemmin kuin valtaosalla muista tytöistä. Siitä asiasta olen keholleni kiitollinen, että kuukautiset tulevat minulla luonnostaan hyvin harvoin. Joskus on mennyt jopa puoli vuotta ilman vuotoa. Ja ei, en ole tarvinnut siihen ehkäisyä enkä hormonihoitoa. Kun sitä on nyt viime aikoina tutkittu, kävi ilmi, että kehoni ei tuota normaalisti estrogeenia ja keltarauhashormonia. Ilmeisesti myös kehoni on sitä mieltä, että ei tässä ihan naisia olla, haha. Tunsin vihaista hämmennystä aina, kun kuulin jonkun tytön odottavan kuukautisia innolla. Se oli ja on minulle mahdoton asia ymmärtää. Myös halut raskautua ja synnyttää ovat ihan käsittämättömiä. Vika ei ole muissa tytöissä ja naisissa, vika on siinä, että itse en vain ollut nainen ollenkaan. Enkä tarkoita, että naiseus tarkoittaisi vain naistenvaivoja, synnyttämistä ja äitiyttä. Naiseutta on erilaista ja jokainen nainen on naisellinen omalla tavallaan. Voi olla toki myös nainen ilman mitään naiselliseksi miellettyjä piirteitä. Itse vain koen vahvasti, että naiseus ei kuulu minuun. Alussa tunsin vain ärsytystä, jos joku tytötteli minua, tai minut luettiin samaan porukkaan muiden tyttöjen kanssa. Se negatiivinen tunne kasvoi lopulta ärsytyksestä voimakkaaksi sosiaaliseksi dysforiaksi. Voin henkisesti parhaiten silloin, kun transitioni on jollain tavalla edennyt.

Osittain geenien, mutta myös rintarauhasen liikakasvun vuoksi minulla oli niin suuret rinnat, etten saanut niitä ikinä piiloon. Teippasin jeesusteipillä, kokeilin monia bindereitä ja monia urheiluliivejä päällekkäin. Ilman tuloksia. Olin uskomattoman katkera, epätoivoinen sekä kateellinen niille, joilla muotojen piilottaminen onnistui. Ihoni oli aina ruvella teippaamisen takia. Yläasteen jälkeen kun pääsin kesälomalle, olin päättänyt, että nyt minulle riitti. En mene lukioon enää selkävaivaisena ja suuririntaisena friikkinä. Uuteen kouluun meno pelotti muutenkin, koska tiesin, että vanhat minua kiusanneet luokkatoverit tulevat seuraamaan minua sinnekin. Ainoa mitä halusin, oli että oloni helpottaisi edes jotenkin. Sinä kesänä minä päätin hakeutua mastektomialeikkaukseen, niistä seikoista huolimatta että olin alaikäinen eikä minulla saati perheelläni ollut yhtään ylimääräistä rahaa. Tiedän kyllä, että maasta riippuen jotkut operoivat alaikäisiäkin. Hain koko kesäloman ajan tietoa kirurgeista ja klinikoista ympäri maailman. Otin heihin kontaktia ja kerroin tilanteestani. Olin niin harhainen, että kuvittelin sairaassa päässäni sen auttavan. Olin lähes varaamassa itselleni konsultaatioaikaa jenkeissä sijaitsevalle klinikalle, vaikka tiesin, että koronan takia sinne on turha luulo päästä. Olihan kesässä hyviäkin asioita, menin moneksi viikoksi ystävieni luokse. Bussimatka kesti pitkään, koska he asuvat toisella puolella Suomea. Menomatkalla sain puhelun virolaiselta kirurgiselta klinikalta, en tosin tohtinut vastata siihen, sillä en ensin tiennyt mitä asia koski ja kaverini istui vieressäni. Olin silti hyvilläni, että minuun otettiin yhteyttä kyseisessä asiassa. Sain myös lukuisia sähköposteja klinikoilta, joihin olin osoittanut kiinnostusta.

Asiat ottivat dramaattisen käänteen, kun lukion alku lähestyi. Tilanteeni ei ollut helpottanut mihinkään, ryhtini oli vain muuttunut entistä paskemmaksi. Ystäväni oli leikannut minulle vihdoin lyhyet hiukset hänen kotonaan niillä parturintaidoilla mitkä hänellä oli, mikä ei ainakaan siinä hetkessä tuntunut parantavan ulkonäköäni. En sano, että hän olisi leikannut erityisen huonosti, muutos oli vain tosi äkillinen ja suuri, ja kasvoni olivat väärän muotoiset. En näyttänytkään söpöltä nuorukaiselta, vaan lyhythiuksiselta tytöltä. Seuraavana päivänä menimme Linnanmäelle ja unohdin hetkeksi hiuskatastrofin. Sain hiukset ponnarille. Meillä oli tosi kivaa, mutta päivän loppua kohden vaivasi kamala selkä- ja niskakipu. Tajusin, että oikeaan leikkaukseen ei ole lähiaikoina mahdollista päästä. Mitä vaihtoehtoja jää jäljelle? Operoida itse itsensä. Tiedonhaku plastiikkakirurgian klinikoista muuttui anatomian opiskeluun ja epäilyttävien foorumeiden lukemiseen, jossa muut epätoivoiset transihmiset keskustelevat siitä, että onko itselleen sukupuolileikkausten suorittaminen mahdollista. Ilmeisesti on, mutta on syytä olla aika sitkeä sissi, että sellaiseen kykenee. En juuri nyt saa päähäni, mistä tapauksesta on kyse, mutta joku transnainen, joka oli ilmeisesti ammatiltaan lääkäri, suoritti itse itselleen alapääleikkauksen onnistuneesti. En voi sanoa, onko tarina totta vai vain legendaa. Opiskelin rintojen anatomiaa sillä taka-ajatuksella, että mistä ehkä kannattaisi leikata ensimmäiseksi menettääkseen mahdollisimman vähän verta. Menin yksi kerta tämän aiemmin mainitsemani ystävän kanssa Prismaan, josta ostaisin kaikki tarvitsemani tarvikkeet DIY-leikkausta varten. Listassa oli nippusiteitä, sideharsoa ja sen sellaista. Ystävä kysyi, mihin tarvitsen niitä, mutta en tietenkään kertonut. Ei minulla ollut mitään tekosyytäkään, joten ihme, ettei hän kyseenalaistanut näitä ostoksiani sen enempää. Itselläni oli koko ajan sellainen olo, että kehtaanko edes kassalle mennä, kuitenkin kassatäti epäilee jotain. No, menin kotiin ja piilotin tarvikkeet huoneeni lipastoon. Koulun alkuun oli muistaakseni pari päivää. Katsoimme äidin kanssa elokuvaa ja tuntuu sairaalta sanoa, mutta olin yleisolemukseltani todella huoleton ajatellessani, että lähiaikoina olen menossa ambulanssilla sairaalaan koulun sijaan. Äiti varmaan ihmetteli, että miten koulu ei yhtäkkiä ahdistakaan. Suunnitelmani oli selkeä: Poistaa rintakudos, kietoa itseni sideharsoon ja soittaa itse itselleni ambulanssi, ennen kuin pyörryn ja kuolen verenhukkaan. Olin toki varautunut myös siihen riskiin, että saatan kuolla. Olin tuohon kyseiseen aikaan myös masentunut. Olin niin dysforinen, että ajattelin kuoleman olevan parempi kuin elämän jatkaminen nykyisessä kehossa. Tiedän, että tuon tasoinen dysforia ei ole ihan normaalia, ja siihen oli sekoittunut muitakin ongelmia. Niiden suorittamieni tiedonhakujen takia tiedän, millaista kuiviinvuotaminen on. Ensin tulee hirveä päänsärky, sitten jääkylmä tunne koko kehoon, kun veri ei enää lämmitä. Taju lopulta lähtee, kun aivot eivät saa happea. Sitten elintoiminnot heikentyvät ja lopulta loppuvat kokonaan, jos apu ei tule nopeasti. Etsin kotoamme vahvoja särkylääkkeitä, mutta en niitä onnistunut löytämään. Todennäköisyyttäni onnistua heikensi yhä se, että nippusiteet eivät olleet tarpeeksi pitkiä siihen tarkoitukseen, johon olin ne ajatellut. Aloitin itseni operoimisen keskellä yötä. Mainitsemisen arvoinen yksityiskohta on, että viimeisin biisi, jonka sinä iltana kuuntelin, oli "Your Kinda Guy", koska se on ainoa Dorianin tekemä balladi. Se on yksi albumin parhaita, sen melodia ja etenkin instrumentaaliversio on todella kaunis. No mutta takaisin asiaan. Olin sitä ennen harjoitellut hätäpuhelun soittamista, koska jännitän puhelimessa puhumista. Varauduin siihenkin, että hätäkeskuspäivystäjä saattaa pitää soittoa pilapuheluna. En itse tiedä, miten itse päivystäjänä olisin moiseen suhtautunut. Yksi niistä ammateista, joihin haluaisin itse opiskella, on hätäkeskuspäivystäjä. Muutan varmaan Kuopioon, jotta voin opiskella siksi. Luonteeni sopisi todella hyvin kyseiseen ammattiin. Mutta voin tuottaa lukijoille nyt pettymyksen, että tuo itse tehty operaatio ei kauas kantanut. Minulla oli liian tylsä terä ja liian matala kipukynnys. Verta vuoti paljon, mutta loppuun asti en päässyt. Yritin kauan, mutta en pystynyt siihen. Paikkasin aiheuttamani vahingot laastareilla, ja siivosin ihoni ja lattian verestä. Itkin pettymyksestä ja menin uupuneena nukkumaan. Asia oli niin traumaattinen, että en edes muista, tunnustinko aamulla, mitä olin yrittänyt tehdä. Näitä DIY-leikkausyrityksiä on ollut itse asiassa kaksi. Ensimmäistä yritin tarkalleen vuotta ennen tuota toista, en tosin yhtä tosissaan. Siitäkin tuli selkeitä arpia. Jouduin puhdistamaan ja vaihtamaan laastareita melko kauan. Pelkäsin jatkuvasti kuolevani verenmyrkytykseen, koska lääkäriinkään en voinut mennä. Olin myös leirillä silloin, kun minulla oli noita märkiviä haavoja ihossani. Tuotti ylimääräistä työtä, että jouduin huolehtimaan niistä leirin aikana. Tarkkailin sielläkin verenmyrkytyksen oireita, ja välillä olinkin selkeästi kuumeessa. Tuosta ikävästä seikasta huolimatta kyseinen leiri oli mukava kokemus, vaikka ensin muuta pelkäsin. En ole leiri-ihmisiä, vaikka olen leirillä isosena ollutkin ja pidän luonnossa olemisesta.

Mutta isorintaiseksi en lopulta alaikäisyydestä ja rahan puutteesta huolimatta jäänyt, vaan sain kuin sainkin tilanteeseeni helpotusta. Monen mutkan jälkeen sain fyysiseen taakkaan apukeinon, josta voisin kertoa omassa postauksessaan. Tie ei ollut ongelmaton sekään, mutta elossa ollaan ja jopa hyvinvoivana.