Lääketieteen alalla vallitseva transfobia ja matkani reduktioplastiaan

 Kuten edellisessä blogitekstissä toin ilmi, mikään naiiveista suunnitelmistani päästä mastektomialeikkaukseen ei toiminut. Aloitin opinnot uudessa koulussa henkisesti ja fyysisesti romuna, mutta en todellakaan pistänyt pillejä pussiin tilanteeni osalta. Jotain oli tapahduttava. Pohdin sen vuoden lopussa hakeutuvani transpolille, mutta sillekin on useita syitä, miksi en nuorisopuolelle mielellään menisi. Niistä enemmän myöhemmin. Toki sekä nuoriso- että aikuispuolella pitkä jonottaminen on suuri ongelma. Kaikista dysforisimmilla potilailla odotus on todella raastavaa henkisesti. Mutta eihän resurssien puutteelle voi mitään, nyt varsinkaan kun polille hakeutuvista osa on nuoria teinityttöjä, jotka ovat hypänneet transtrendeilyyn mukaan. Pahoittelut kärkkäästä kannasta, mutta trenderit ovat valitettavasti olemassa oleva asia. En syyllistä tai tuomitse heitä, tiedän, että kukaan ei hakeudu polille huvikseen. Kuten jo totesin, olin lukion aloituksen aikaan todella huonossa jamassa. Tuohon aikaan myös kotona oli asiat huonosti. Olin vakuuttunut, että hakeudun sairaslomalle koulusta samantien. Se ei ollut ollenkaan yksinkertaista. Minulle ei myönnetty sairaslomaa, vaikka olin oikeasti huonoimmassa kunnossa, missä olen koskaan ollut. Kaikki koulun henkilökunnasta vain hokivat, että "koeta jaksaa", joka on masennusta sairastavalle mahdoton neuvo noudattaa. Menin lokakuussa terveydenhoitajan kautta koululääkärille puhumaan... jostakin? On mahdotonta sanoa mistä, koska koko lukion aloitusvuoteni 2021 on täysin sumun peitossa. Olin vielä Suomen syksyä ja talveakin pimeämmässä paikassa, ja yksi ainoita asioita, jotka pitivät minua pinnalla oli ensimmäisen kirjani aloitus ja ystäväni. Koulussa ollessani en opiskellut, mutta omaa kirjaa jaksoin kirjoittaa. En muista, miten asia tuli puheeksi, kerroin kai niskakivuistani. Venyttelen, liikun ja lepään, joten sen on johduttava näistä ylimääräisistä möhkäleistä. En olisi halunnut, mutta jouduin riisuutumaan koululääkärin edessä. Binderiä ei tarvinnut ottaa pois. Hän katsoi rinnuksiani binderin päältä ja totesi, että kyllä, on suhteettoman isot muuhun kroppaan. Sitten tapahtui jotain, joka samaan aikaan helpotti ja turhautti minua. Koululääkäri laittoi 16-vuotiaalle minulle lähetteen reduktioplastiaan.

Plastiikka- ja yleiskirurgian polilta tuli kirje kolmen kuukauden kuluessa. Siinä sain ajan konsultaatioon tammikuulle Tyksiin. Täytettäviä papereita oli kauheasti. Täytin niitä innoissani, mutta jännitin vastaanottoa kauheasti. Hymyilin, kun piti kirjoittaa kuukautisista. Ne olivat tehneet peräti ennätyksen poissaolollaan. Tein lomakkeiden lisäksi tavalliselle paperille listan kaikista vaivoistani, jota tähän rintaongelmaani liittyi. Sekä muutaman kysymyksen operaatioon liittyen. Koska reduktioplastia ei ole sukupuolileikkaus, on fyysisiä vaivoja korostettava. Niin teinkin, mutta en valehdellut tai liioitellut missään vaiheessa. Minulla oli suuri fyysinen haitta, jota koin joka ikinen päivä niskakipuna ja niskan ja hartioiden alueen jumeina. Toki mainitsin myös kokemastani dysforiasta, mutta en mielestäni alleviivannut sitä. Olisinpa tiennyt, millainen idiootin tulisin vastaanotolla kohtaamaan. Muuten olisin pitänyt siltä osalta suuni kiinni. Tyksissä vastaanotto ei alkanut lupaavasti. Tekisi mieli puhua tästä "kirurgista" nimellä, sillä hänen transfobiansa ja yksinkertaisuutensa oli mieltäräjäyttävää. Hän pyysi kertomaan pääpiirteittäin, miksi olen rintaleikkaukseen hakeutumassa. Autismini takia olen tönkkö uusissa tilanteissa, joten pyysin häntä lukemaan kirjoittamani paperin, ja sen jälkeen keskustelisin lisää. Olen paljon parempi ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla, mutta osaan kyllä olla supliikki pakon edessä. Hän laittoi paperin sivuun samantien. Kun pyysin häntä lukaisemaan sen edes pikaisesti, hän tuhahti ja katsoi paperiani alle kymmenen sekuntia. Hän takertui dysforiakohtaan ja oli lähellä evätä minulta mahdollisuuden reduktioplastiaan sen perusteella. Vastaanotto kesti suunnilleen 45 minuuttia kuten lääkärikäynnit yleensäkin, enkä edes halua muistaa, millaista se keskustelu siellä oli. Yritin keskustella asiallisesti ja mielestäni siinä onnistuinkin, mutta välillämme meinasi kehkeytyä jopa riita, koska naislääkäri vain toisteli itseään, kiinnitti huomiota täysin irrelevantteihin asioihin, keskeytti puheenvuoroni ja perusteli näkemyksiään transsukupuolisuudesta täysin hölmöillä argumenteilla. Transihmisyyteni ei pitäisi olla mikään este, ei edes hidaste silloin, kun sillä ei ole suurta roolia kyseisessä aiheessa. Vittumainen naislääkäri tunnusteli, kouri, mittasi ja kuvasi rinnukseni, mutta ei silti laittanut minua leikkausjonoon. Pelkäsin, että kyseisellä alueella sijaitsevat viiltelyjäljet otettaisiin puheeksi. Niitä oli sekä vaaleita viivoja, että tummempi viiva nännin vieressä. Niistä ei tullut mitään sanomista, suuri ihme kyllä. Kyseiseen leikkaukseen pääsyssä kriteereinä ovat muun muassa merkittävä haitta toimintakyvyssä, riittävän alhainen painoindeksi, kiputilat hartioiden alueella ja vähintään 27 senttimetrin pituus kaulakuopasta nänniin. Kriteerit reduktioplastiaan pääsyyn täyttyivät, mutta sukupuoli-identiteettini oli hänelle ongelma. Hän myös teki huonosta ryhdistäni päätelmän, että minulla on niin huono kehonkuva, että minut täytyy lähettää psykiatriselle sairaanhoitajalle sekä fysioterapeutille. Sain lähetteet sinne. Kenenkään ryhdistä, istuma-asennosta tai mistään muustakaan ei minun mielestäni kyllä pysty tekemään minkäänlaisia päätelmiä siitä, minkälainen kehonkuva henkilöllä on. Asia ei kuitenkaan ollut niin lohduton, että olisin saanut ehdottoman hylsyn. Naislääkäri sanoi, että keskustelee asiasta kollegoidensa kanssa, ja uudella käynnillä helmikuussa selviää, miten tilanteessani toimitaan.

Olin koko seuraavan kuukauden stressistä sekaisin, kirjaimellisesti. Kova stressi, unettomuus ja masennus pahensivat harhaisuuttani. Sain sellaisia psykoottisia oireita, jollaisia minulla ei aiemmin ilmennyt. Helmikuussa onneksi minut laitettiin leikkausjonoon, koska tämän kyseisen lääkärin kollegat olivat sitä mieltä, että minut voidaan ilman muuta operoida. Diagnoosini oli rintarauhasen liikakasvu. Ensimmäisellä vastaanotolla lääkäri kyseenalaisti fyysistä vaivaani myös sillä perusteella, että "ei ole massaa". Olipas. Oli paljon verrattuna siihen, että olin tosi hoikkarakenteinen, hyvä etten alipainoinen. Ainoa selitys, jonka tuolle massattomuudelle keksin, on se, että olin koko teini-ikäni yrittänyt laihduttaa päästäkseni niistä eroon. Tiedän kyllä, ettei laihduttamisella ole vaikutusta rintakudoksen määrään, vain rasvaan. Itse asiassa nuo lähetteet fysioterapiaan ja psykiatriaan annettiin vasta tällä toisella käynnillä. Ne olivat ikään kuin ehto, jotta operaation saan. Olin helpottunut ja kiitollinen. En ikionnellinen, mutta helpottunut. Mikä on hauskaa, on se, että fysioterapiassa terapeutti totesi, että minulla on hyvä liikkuvuus ja hyvä kehonhallinta. Ryhtikään ei ollut niin huono, mitä konsultoinut lääkäri oli sanonut. Pystyin tekemään kaikki fysioterapeutin ohjeistamat liikkeet. Psykiatrisen sairaanhoitajan mielestä vaikutin henkisesti vakaalta. Se oli etävastaanotto, jossa myös äitini oli mukana. Psyka ei ollut ollenkaan transfobinen, mistä olin ilahtunut. Hän kehotti minua ottamaan mahdollisen dysforian käsittelyssä yhteyttä Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskukselle. Se lienee vanhalta nimeltään Transtukipiste. Hänkin toi esille sen pointin, jota olin itsekin yrittänyt selittää sille neropatille konsultaatiossa. Vaikka olisikin trans/muunsukupuolinen, niin voihan silti olla tarvetta fyysistä hyvinvointia tukevalle operaatiolle. Ne eivät sulje toisiaan pois. Sama jos lääkäri väittäisi, että vaaleahiuksisilla ihmisillä ei voi olla migreeniä.

Hoitajalakon takia jouduin odottamaan leikkaustani pitkään. Jonotusajaksi oltiin minulle arvioitu 4-6 kuukautta. Minut laitettiin jonoon vuoden 2022 tammi-helmikuun vaihteessa, ja pääsin leikkaukseen vasta ihan syyskuun lopussa. Varmasti monet joutuvat odottamaan vieläkin kauemmin ja he ovat tavanneet vielä huonompia terveydenhuollon ammattilaisia kuin minä. En ole vielä leikkausveteraani, enkä ole tottunut pahimpiin törkyihin, joita jotkut valitettavasti saavat niskaansa. Muuten olisin joutunut odottamaan vieläkin kauemmin, mutta pääsin onnekseni peruutuspaikalle. Leikkauspäivä oli tiistai, vaikka en päivämäärää muista. Siitä ilmoitettiin muutama päivä ennen, ja tuosta harmaasta päivästä tulikin hetkessä mahtava. Olihan leikkausajankohta objektiivisesti ajatellen tosi paska, koska silloin meillä oli juuri muutto meneillään ja minun apua olisi tarvittu. Leikkauksesta toipuva ei voi tehdä juuri mitään, ei edes nostaa mitään. Operaatio keskeytti myös lukion koeviikkoni, ehdin maanantaina kemian kokeeseen, mutta englannin jouduin jättämään väliin. Tuo kyseinen englannin kurssi on edelleen suorittamatta... hupsista. Ennen leikkausta piti käydä ottamassa verikokeet, ja näytteenottaja otti tuhottoman monta putelia, peräti kahdeksan. Hän pisti jotenkin niin, että se vuoti verta melko kauan ja käteen muodostui mustelma. Oli ihanaa paastota ja odottaa leikkausta viimeisenä iltana ja aamuna. Läheiseni veivät minut sairaalaan aamuseitsemäksi, jolloin tapasin ensimmäistä kertaa minut leikkaavan kirurgin. Hän on asiallinen ja mahtava tyyppi. Mieskirurgi, joka ei puhunut mitään, mutta kuunteli toiveitani saada maksimaalinen pienennys. Ilman mitään kyseenalaistuksia. Tämä plastiikkakirurgi on Suomen mittakaavalla melko tunnettu kirurgi, ja hän on erikoistunut nimenomaan rintakirurgiaan. Jouduin vaihtamaan sairaalavaatteet naisten pukkarissa, mutta onneksi siellä ei ollut muita. Kirurgini piirsi tussilla ihooni hirveän kauan, ja sen jälkeen menin vielä joksikin aikaa odotustilaan. Sieltä minut kutsuttiin deadnamella ja astelin innoissani leikkaussaliin. Kaikki hoitsut sekä anestesialääkäri olivat minulle koko ajan ystävällisiä, ehkä vähän turhankin lempeitä. En tiedä, sainko erityiskohtelua koska olin lapsi. Sairaalasänky oli ihanan lämmin ja muutenkin oli tosi turvallinen olo koko ajan. Läheiseni olivat ihmetelleet, että miksen jännitä ollenkaan. Ei ole ilmeisesti normaalia olla jännittämättä leikkausta lainkaan. Mutta käsittääkseni reduktioplastia on melko pikkuruinen toimenpide, siinä ei kajota luihin, sydämeen tai aivoihin. Kuitenkin opettajille ilmoitin, että olen menossa isoon operaatioon ja joudun jäämään joksikin aikaa pois. Operaation kivuliain toimenpide oli, kun anestesialääke annettiin kanyylin kautta. Kädessä tuntui pistävältä ja karvaalta. Oletin, että taju on kankaalla heti nukutusaineen antamisen jälkeen. Ehdin nähdä maailman pyörivän ympärillä ja värikkäitä kuvioita. Se oli hupsua.

Herättyäni olin pettynyt, etten ollut yhtään pöllyssä. Tiesin heti, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Ensimmäinen kysymykseni hoitsulle oli, että paljonko kello on. Jotain kaksitoista se oli. Vieressäni ollut hoitsu kysyi, että mikä olo ja onko kipuja. Vastasin; ei muuten, mutta kauhea kusihätä. En siis käyttänyt kuitenkaan sanaa kusi. Mutta muistan kusihädän olleen niin kauhea, että tuntui, että rakko repeää siitä. En ymmärrä miksi, koska olin käynyt vessassa ennen operaatiota, enkä ollut juonut mitään. Hoitsu tuli auttamaan minut vessaan, vaikka olo ei ollut edes kovin hutera. Molemmat kädet olivat kyllä aika poissa pelistä. Jos olisin huijannut, että olen kovin kivuissani, niin olisin saattanut saada opiaatteja. Niillä pään olisi voinut saada edes hieman höperöksi. FtM-ystäväni, jolle tehtiin sama toimenpide ja peräti samassa iässä kuin minulle, oli pyytänyt jatkuvasti lisää lääkettä ja valittanut kipuja, koska opiaateista tuli höpö olo. Hän oli lopulta useamman yön sairaalassa kipujen vuoksi. Jouduin makaamaan osastolla jonkin aikaa, koska oli niin alhainen verenpaine. En saanut mitään syötyä, vaikka syömistä tultiin kyllä tarjoamaan useamman kerran. Silittelin koko ajan uutta rintakehääni, vaikkei se ollut niin litteä, kuin olisin halunnut. Kuitenkin iloinen, että sellainen helpotus oli mahdollista saada jo teininä. Minut kotiutettiin samana päivänä ja siitä alkoi ajanjakso, jonka olin koko ajan tarvinnut: saikku. Vihdoin sen sain. Surettaa huomata, miten kouluista saa fyysisten syiden varjolla sairaslomaa, mutta ei mielenterveyssyistä. Aivoillahan koulussa opiskellaan, eikä murtuneella jalalla. Kun mieli on niin sairas, että on lähes toimintakyvytön, on tauko koulusta ja töistä ehdottoman välttämätön. Oli ihanaa olla saikulla, vaikka olin aika uusavuton, jäin jälkeen koulussa, jouduin nukkumaan monta viikkoa selällään ja täytyi pitää kiristävää tukiliiviä yötä päivää. Nuo ovat atomin kokoisia seikkoja sen rinnalla, että olisin muuten joutunut kouluun. Ihanaa oli sairastaa myös siksi, kun toiset huolehtivat ja osoittavat lempeyttä. Tiedän valitettavan monta, jotka olivat lapsena halunneet sairastaa jotakin vakavaa sairautta vain siksi, että joku välittäisi. Olin iloinen leikkaustuloksesta, mutta huomasin heti epäsymmetriaa. Sanottiin, että tulos tasaantuu kyllä, kun turvotus laskee, mutta en oikein uskonut siihen. Turvotus on laskenut kyllä, mutta epäsymmetria jäänyt. Kuitenkin tärkeintä oli, että se järkyttävä ptoottisuus korjattiin. Kiinnitin huomiota myös siihen, että kaikki se iho, jota peittivät haaleat viiltelyjäljet, oli poistettu. Tuskin se leikattu tarkoituksellisesti tuota asiaa ajatellen, mutta minulle tuli hyvä olo siitä. Mainitsen vielä sen, että olen ensimmäinen alaikäinen potilas, jolle tämä leikkaus on tehty Salon Tyks sairaalassa. Sama juttu olisi kyllä ollut Turun Tyksissäkin.

Vaihdoin haavateipit riittävät usein, mutta silti vasen ankkurihaava tulehtui. Myös pystyarven ympäriltä iho alkoi punoittaa. Tulehtuneesta haavasta vuoti mätää. Siitäpä lähdettiin päivystykseen ja sain antibiootit. Nestemäiset antibiootit, koska en pysty nielemään pillereitä. Kyllähän se siitä aikanaan parani, mutta ankkuriarpi levisi todella isoksi. Enempi se asymmetria minua haittasi, arvet ovat omalla tavallaan kauniita. Ei ole varmaan tarpeellista kertoa kaikkea, mitä esimerkiksi päivystyksessä tapahtui ja miten parannuin saikullani. Kelataan suoraan ensimmäiseen jälkitarkastukseen, jossa tapasin kirurgini uudestaan. Kyseli kuulumisia ja kysymyksiäni. Ensin asymmetrian epäiltiin johtuvan ihonalaisesta nesteestä. Asia tarkistettiin työntämällä neula rintaan ja imemällä sieltä nesteitä, mutta ei tullut mitään muuta kuin verta. Levinneeseen arpeen määrättään silikoniteippiä, josta ei ollut apua nimeksikään. Käytin sitä muutaman viikon, mutta se oli niin järkyn hintavaa, ettei sitä sen takia oikein voinut pitää jatkuvasti. Toisessa jälkitarkastuksessa, joka oli tässä kuussa, tilanne ei ollut edennyt oikein mihinkään suuntaan. En saanut nuhteita, vaikka en ollut käyttänyt silikoniteippiä niin paljon kuin olisi ehkä pitänyt. Kirurgikin totesi, että hinta on sen huono puoli. Hän kysyi jälleen, että koenko hyötyneeni leikkauksesta. Kysyi siis samaa myös ensimmäisellä jälkitarkastuksella. Voi, kunpa tuo kirurgi tietäisi, mitä olin vapaa-ajalla puuhaillut. Kysymys tuntui siis omassa tilanteessani absurdilta, vaikka tiedän, että on toki mahdollista olla tyytymätön läpikäymistään leikkauksista, eikä pelkästään esteettisistä toimenpiteistä. Niin kauan, kunnes reduktioplastia ei vie pois mahdollisuuttani tulevaisuuden rintakehän varsinaiseen maskulinisaatioon, olen enemmän kuin hyötynyt leikkauksestani. Olisin halunnut lähettää kirurgille vaikka ruusun kiitoskortin kera, haha. Viimeiset teinivuoteni pelastettiin, mutta ei voida olla varmoja, pelastettiinko siinä samalla henkeni. Olin niin dysforinen ja sairas, että toimin ihan kummallisesti oman terveyteni kustannuksella. Kun toisessa tarkastuksessa todettiin, ettei muutosta parempaan ole tullut, kuulin jotakin, jota en meinannut uskoa todeksi. Luulin, että hän vitsailee. Hän ehdotti, jos vasemmalta puolelta leikattaisiin vähän vielä veks. Samalla leikataan pois levinnyt arpi. Totta helvetissä. Nyt siis odotan, että syksyllä on reduktioplastian korjausleikkaus. Kiitos mahtavalle kirurgilleni. Hän on ymmärtäväinen ja oikeasti välittää potilaistaan sekä siitä, millaista jälkeä tekee. Olen innoissani tulevasta uusintaleikkauksesta, koska arvatkaa mitä siitä seuraa? Uusi saikku! Vitsivitsi, totta kai otan mahdollisuuden vastaan, kun julkisella puolella on mahdollista saada toinen möhkäle vieläkin pienemmäksi. Sitten voisin kokeilla, pystyisinkö esimerkiksi bindaamaan transteipillä. Taisin aktiivisesti unohtaa sen, että konsultoinut lääkäri käski lopettaa bindaamisen. Minun on luvattava, että lopetan bindaamisen, jos minut suostutaan operoimaan. En vaan ole ikinä kuullut mitään lääketieteellistä perustetta sille, miksi reduktioplastian jälkeen bindaus pitäisi lopettaa. En kyllä ole bindannut enää vanhoilla, venyneillä, kulahtaneilla bindereilläni enää operaation jälkeen. En jaksa. Minulle on kehittynyt kai jonkinlainen trauma niiden käytöstä. Niissä ei saa henkeä, ne hiostavat ja pitkässä käytössä vääntävät kylkiluita. Myös minulla alimmat kylkiluut törröttävät ulospäin vähän luonnottomasti. Kiitos bindaamisen. Teininä tuntui, että sain sen kaiken epämukavuuden ja vitutuksen keskellä romahduksen, kun kompressiovaatteen käytöstä huolimatta möhkäleet näkyivät. Viimeisin ostokseni Sateenkaarikaupasta on pitkän mallinen valkoinen bineri sekä rulla transteippiä. Ihanaa, että meille transuille on näitä apuvälineitä olemassa. Anteeksi, tiedän, ettei t-sanaa saisi käyttää. Olen suojautumiskeinona alkanut kutsua itse itseäni transuksi. Itseään saa transutella, mutta ei muita. Sovitaanko niin?

Tässä oli leikkauskertomus rintojen pienennysleikkausessa transihmisenä. Minusta on hullua, että jos olisin mennyt konsultaatioon cis-tyttönä, olisi reitti ollut helpompi kuin transmaskuliinina. Tuossa ei ole yksinkertaisesti mitään järkeä. Minulle perusteltiin konsultaatiossa, että myöntävää leikkauspäätöstä ei pidä tehdä kevyesti, jos kadunkin sitä myöhemmin. En ole koskaan kuullut cissukupuolisesta tytöstä tai naisesta, joka haluaisi 60-vuotiaan ylipainoisen imettäneen tädin ylisuuret ja roikkuvat rinnat itselleen. Tuollaisen lääkärin ei pitäisi olla lääkäri lainkaan. Muut transsukupuoliset ovat kokeneet todennäköisesti samankaltaista terveydenhuollon puolelta ja vielä pahempaakin. Vaivojen vähättelyä, kyseenalaistamista ja ehtojen asettamista asioissa, joihin nuo edellä mainitut eivät kuulu. Potilaita esimerkiksi käsketään laihduttamaan painoindeksin perusteella, vaikka kaikkien pitäisi tietää, ettei BMI ole kehon terveyden mittari. BMI-raja mastektomiaan on 30 vähän sairaalasta riippuen. Tiedän, että myös cisihmisiä kohdellaan huonosti lääkäreiden toimesta, tämän blogin ideana on keskustella itseäni koskettavista aiheista. En voi puhua niiden asioiden puolesta, joihin en ole tutustunut. Odottelen tässä malttamattomana toista operaatiotani, jonka on määrä koittaa syksyllä. Toivottavasti nyt päästäisiin lähelle haluttua lopputulosta.